Miten koulu voi vastata nepsyoppilaiden tarpeisiin käytännössä? (Osa 1)

Neuropsykiatriset haasteet ovat osa monen koulun arkea 

Monet koulut kohtaavat arjessaan oppilaita, joilla on ADHD, autismikirjon piirteitä tai muita neuropsykiatrisia haasteita. Pelkkä tunnistaminen ei kuitenkaan riitä – tarvitaan konkreettisia rakenteita, jotka tukevat oppilasta aidosti ja pitkäjänteisesti. 

Ensimmäinen edellytys toimivalle tuelle on se, että opettajilla ja opetusharjoittelijoilla on riittävästi tietoa nepsyhaasteista. Jos opettaja ei tunnista esimerkiksi ADHD:n näkyviä piirteitä arjessa, voi oppilaan toiminta helposti leimautua häiriköinniksi. Tällöin kannustaminen ja ymmärrys vaihtuvat huomaamatta jatkuvaksi huomauttamiseksi. Oppilas taas kokee toistuvia epäonnistumisia ja jää yksin hämmennyksensä kanssa: “Miksi minä en pysty siihen, mihin muut näyttävät pystyvän?” 

Ymmärrys muuttaa käytäntöjä. Seuraavassa käyn läpi kolme keskeistä aluetta, joihin koulun arjessa kannattaa keskittyä. 

1. Yksilölliset opetusmenetelmät eivät ole erityiskohtelua vaan perusedellytys oppimiselle 

Nepsyoppilaat hyötyvät merkittävästi siitä, että opetuksen rakenne mukautetaan heidän tarpeidensa mukaan. Tämä ei tarkoita helpotuksia, vaan esteiden poistamista. 

Yksi keskeinen keino on pilkkoa tehtävät pienempiin, hallittaviin osiin. Jos oppilas saa eteensä koko tehtäväkokonaisuuden yhdellä kertaa, se voi tuntua musertavalta. Kun tehtävät jaetaan loogisiin vaiheisiin – jopa yksi tehtävä kerrallaan – oppilas pystyy hahmottamaan kokonaisuuden ja säilyttämään keskittymiskykynsä. Jos hahmotusongelma on laaja, voidaan muut tehtävät peittää paperilla, jolloin silmien liike ei harhaile eikä paniikki iske heti alkuun. 

Visuaaliset apuvälineet, kuten kuvitetut ohjeet, aikataulut tai työvaihekortit, tukevat muistia ja jäsentävät päivän kulkua. Kun oppilas näkee selvästi, mitä on odotettavissa, vähenee epävarmuus ja vahvistuu hallinnan tunne. 

Myös liikkumisen mahdollistaminen voi olla ratkaisevaa. Eräällä oppilaallani oli suuria vaikeuksia istua paikallaan hetkeäkään. Ratkaisuksi otimme käyttöön jumppapallon, jonka päällä hän pystyi liikkumaan pienesti samalla kun työskenteli. Tulos oli välitön: poika rauhoittui, ja keskittyminen parani silminnähtävästi. 

Tauot ovat osa oppimista, eivät sen katkoja. Kun tauko on ennalta sovittu, se ei ole pako tehtävästä vaan osa työskentelyrytmiä. Lyhyt kävely käytävällä, muutama minuutti rauhallisessa tilassa tai pieni liikuntatehtävä voivat riittää palauttamaan työrauhan. 

Yhtä tärkeää kuin rakenteet, on palaute. Pienet kehut, tarkat huomiot ja hyväksyvä katse voivat muuttaa koko oppimiskokemuksen suunnan. Eevan kotikoulussa kehumme oppilaita aivan kaikesta – tiedämme, että kannustaminen rakentaa oppimisen kivijalkaa. Jos oppilaalla on huono päivä, muistutamme levon ja ravinnon tärkeydestä ja siirrämme vaikeat tehtävät seuraavaan päivään. Kaikki me tiedämme: väsyneenä ei kenenkään aivot toimi, vaikka kuinka yrittäisi ajatella. 

2. Rauhallinen ja ennakoitava oppimisympäristö vähentää kuormitusta

Oppimisympäristön merkitystä ei voi liioitella. Jos ympärillä on jatkuvaa melua tai keskeytyksiä, oppilaan kuormitus nousee nopeasti – ja usein salakavalasti. Varsinainen tehtävä ei välttämättä ole ongelma, vaan olosuhteet. 

Eräällä tunnilla, jonka oli tarkoitus olla rauhallinen lukuhetki, yksi oppilaistamme sai voimakkaan kuormitusreaktion. Luokassa oli jatkuvaa supinaa ja pieniä ääniä, jotka rikkovat keskittymisen. Oppilaalla on ADHD ja lukihäiriö, ja hän oli yrittänyt parhaansa mukaan pysyä mukana. Lopulta hän heitti kirjansa olan yli, huusi ja puhkesi itkuun. 

Rauhoitin tilanteen viemällä hänet hiljaiseen tilaan. Kun ympärillä ei enää ollut ärsykkeitä, oppilas pystyi sanoittamaan tilanteen: hän oli yrittänyt keskittyä, mutta jatkuva häly teki sen mahdottomaksi. Tämän pohjalta päätimme, että hän työskentelee jatkossa pysyvästi omassa hiljaisessa tilassa. Kuormitus väheni välittömästi, ja oppiminen alkoi sujua. 

3. Siirtymätilanteet ja päivän rytmi ovat kuormituksen kannalta kriittisiä hetkiä 

Siirtymät ovat usein päivän ennalta-arvaamattomimpia hetkiä. Ruokailuun meno, välitunnille siirtyminen tai oppitunnin päättyminen voivat olla nepsyoppilaalle kuormittavampia kuin koko oppitunti. Niissä yhdistyvät sosiaalinen säätely, aikapaine, aistikuormitus ja oman kehon hallinta. 

Näitä tilanteita voi kuitenkin helpottaa ennakoimalla. Kun oppilas kuulee ajoissa, että “viiden minuutin kuluttua siirrytään ruokalaan”, hän ehtii valmistautua muutokseen. Meillä Eevan kotikoulussa päivän ohjelma käydään läpi aamupiirissä. Seinältä löytyy lukujärjestys ja päivän ohjelma visuaalisessa muodossa. Lisäksi muistutamme jatkuvasti, milloin on ruokailu – tai oikeammin: meillä saa mennä syömään silloin, kun on nälkä. 

Ruokailua ei aikatauluteta tiukasti, koska tiedämme, että ravinto on aivoille polttoainetta. Joillekin oppilaille väentungos ruokasalissa on liikaa. Meillä saa syödä siellä, missä itsestä tuntuu hyvältä: keittiössä, terassilla tai omassa luokassa. Moni vetäytyy rauhaan, kun taas toiset jäävät keskustelemaan yhteiseen pöytään. Minulle nämä ruokailut ovat päivän parhaita hetkiä: silloin kuulen, mitä kenellekin kuuluu, mitä kavereiden kanssa tapahtuu ja millaisia haaveita tulevaisuudelle kasvaa. 

Siirtymien jälkeen tarjoamme aikaa rauhoittua. Oppilas voi hetken hengittää, kuunnella rauhoittavaa musiikkia tai tehdä jonkin rutiinitehtävän ennen kuin uusi työ alkaa. Kun päivän rytmi on selkeä ja siirtymät hallittavia, ei koko päivän tarvitse kaatua yhteen hetkeen. 

Seuraavassa osassa: Millainen verkosto tukee oppimista? 

Yksilölliset menetelmät ja rauhallinen ympäristö luovat perustan, mutta ne eivät yksin riitä. Seuraavassa blogissa käsittelen, millaista roolia asiantuntijat, tunnetaitojen tukeminen ja kodin kanssa tehtävä yhteistyö näyttelevät oppilaan arjessa – erityisesti silloin, kun oppilas tarvitsee enemmän kuin pelkkää opetusta.